Surun murtama maa alkaa pikku hiljaa elää normaalia arkea. Viimeviikkoisen murhenäytelmän seurauksena koko Norja on ollut sekaisin. Muistokulkueita ja muistojumalanpalveluksia on järjestetty, hiljainen hetki oli koko maassa muistaakseni sunnuntaina. Suruliputus valtakunnallisesti jo lauantaina. Koko viikonlopun ja alkuviikon radiosta soi pelkästään hitaita ja surullisia kappaleita, tv:stä ei tullut ainuttakaan rikossarjaa tai sotaelokuvaa. Vain loputtomasti uutisia ja lieväksi kevennykseksi romanttisia komedioita tai amerikkalaisia valmiiksinaurettuja.
Tapahtuma oli tietysti hirveä, kamala, järkyttävä ja ennen kaikkea tuomittava, mutta normaalin työssäkäyvän arkea alkoi jo hieman ahdistaa. En tuntenut ketään uhreista, eikä tietääkseni kukaan tuttunikaan joten kovin henkilökohtaista suru ei kohdallani ollut. Kieltämättä siis alkoi hieman vanne puristaa päätä kun työmaalla kuuli radiosta noin kuudennenkymmenennen kerran Peter Gabrielin ja Kate Bushin dueton "Don't give up" tai John Lennonin hoilaamassa Imagine:a. Soittolistalle oli päässyt lipsahtamaan myös hienoinen moka (jota en kyllä kuullut kun sen yhden kerran): Lionel Richien "Hello". Sanat kun jatkuvat notta "is it me you're looking for?" Samaan aikaan sukeltajat etsivät viimeisiä uhreja merenpohjasta..
No comments:
Post a Comment